Uusi vuosi, uusi elämä. Joo tiedetään, voisinko olla vielä vähän isompi klisee? En oikeastaan usko.
Olen vältellyt vaakaa jo jonkin aikaa, koska olen ollut todella tietoinen siitä kuinka nopeasti olen lihonut. Olen lihonut todella nopeasti koska olen syönyt todella paljon suklaata. Elämä ei ole maistunut, joten olen yrittänyt tehokkaasti hukuttaa paskaolot sokeriin ja rasvaan. Pahemmaksihan se olo sillä vain menee, niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Tänään kävin vihdoin vaa'alla, uuden vuoden kunniaksi. Painan 67 kilogrammaa. Se on viisi kiloa enemmän kuin puoli vuotta sitten. Kymmenen kiloa enemmän kuin kaksi ja puoli vuotta sitten. Viistoista kiloa enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata tässä lievästi huolestuttavan trendin. Jos piirtäisin painon kehityksen käyräksi, olisi se kohta lähes pystysuora.
Kyse ei ole enää siitä, että haluaisin olla laihempi. Nyt kyse on siitä, että painon nousun pitää loppua. Tällä tahdilla olen puolen vuoden päästä jo kunnolla ylipainon puolella ja se etten mahdu kunnolla vaatteisiini on pienemmästä päästä murheitani.
Jo nyt tunnen kehossani nopean painon nousun vaikutukset. Iho tuntuu kiristävän, olen kankeampi kuin ennen, hengästyn helpommin, väsyttää ja on paha olla omassa kehossa. En voi hyvin. Tämän lisäksi häpeän kehoani. Peittelen itseäni liian isoilla vaatteilla. Kavahdan peilejä. Suihkussa seison silmät kiinni. Voisin tietenkin "opetella hyväksymään itseni tällaisena", mutta rehellisesti sanoen en pidä sitä yhtään terveempänä kuin itseni häpeämistä.
Muutos on se mitä tarvitsen. Tarvitsen sysäyksen oikeaan suuntaan. Minun täytyy alkaa pitää huolta itsestäni. Näin ei voi jatkua enää yhtään pidempään. Jos minulla olisi lapsi, en todellakaan antaisi hänen elää ja olla niinkuin itse olen elänyt ja ollut. Huolehtisin, että hän saa terveellistä ruokaa, tarpeeksi liikuntaa ja herkkuja silloin tällöin, mutta rajojen kanssa.
Aion pitää itsestäni huolta niinkuin pitäisin huolta ihmisestä josta välitän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti